Viikonloppuna oli semikotikisat, siksi semi, että ei siis oman seuran mutta kotikisat koska ihan tuossa kulman takaa eli SDP:llä. Olin ilmoittanut Hipin lauantaille kolmeen starttiin ja kun loppuviikosta alkoi kaktus tuntumaan kurkussa, mietin moneen otteeseen lähdenkö vai en. Olisi ehkä kannattanut jättää kisaamatta, sillä olo ei siitä nyt ainakaan paremmaksi muuttunut...
Mineillä oli hyppyrata ja kaksi agilityrataa. Hyppärillä ja toisella aksaradalla oli Räsänen, toisella aksaradalla Wütrich. Kaikki radat olivat todella kivoja, mentäviä ja sellaisia, että päästelet vaan. Hyppärillä tehtiinkin nolla sijoituksella 2 vaikka se tuntuikin hitaalta. Mutta ehkä se ei sitten ollutkaan niin hidas koska ei jääty montaa sekuntia voittajasta, joka menee tosi lujaa. Tarkoituksella en käynyt vilkuilemassa sitä tuloslistaa, on tuo pieni pää sellainen, että tuplan mahdollisuuden saattaa hyvinkin sabotoida jos sitä liikaa miettii ja niinhän siinä kävi. Lepsu ohjaus ja jo kakkoselta ohi, lisäksi Hippi räjäytti pituuden (hä?) ja oli ihan sika puomilla. Nappasin sen puomilta syliin ja kannoin pois. Tästä olisi ehdottomasti pitänyt pitää kiinni myös toisella agilityradalta mutta jotenkin Hippi pääsi lipsahtamaan putkeen (ja vielä väärä pää...) ja game over.
Radat olivat kaikki suht peräkkäin, joten ajoissa pääsin kotiin, jonne olin jättänyt pappajengin aamu(päivä)lenkin jäljiltä. Lähdin silti vielä iltalenkille koko revohkan kanssa ja päädyin kipittämään läheisen metsän reunaan ja päästämään koirat vaan irti. Olkoon sellainen iltalenkki mutta tosiaan, olo oli aika kauhea eikä ääntäkään meinannut tulla.
Kisapaikalla tuli juttua muutaman kanssakisaajan kanssa aiheesta "kuinka suhtaudun epäonnistuneeseen/ onnistuneeseen suoritukseen". Wütrichin Johanna on aika poikkeuksellinen kisaaja ja tuomari, hän kannustaa taputtamalla vaikka kuinka pieleen olisi rata mennyt ja kannustaa erityisesti nollaradoista. Nykyään kisoissa aika harva taputtaa nollaradan jälkeen tai kannustaa ellei kyseessä ole kaveri. Me toki ollaan saatu usein huikeat aplodit mutta yleensä radan reunalla on paljon kavereita, niin treenikavereita kun vuosien saatossa tutuksi tulleita sekä tietysti koulutettavia. Lisäksi Johanna tuulettaa omien koiriensa kanssa aina maalissa vaikka pohjalla olisi hylly... niin, eihän se koira tiedä tekikö väärin vai oikein ja menikö väärän radan jne.
Hippi tietää kyllä puomilla tehneensä väärin. Vai tietääkö? Vai reagoiko se vain mun olemukseen kun se tulee puomilta kontaktin vierestä tai loikkaa liian korkealta? Olen silti aina pyrkinyt siihen, että palkkaan koiran enkä pura siihen kiukkuani. Yritän myös aina löytää niitä hyviä asioita radoista.
Osa kanssakisaajista häipyy radan reunalta, ehkä epäonnistuminen harmittaa ja siksi toinen haluaa vetäytyä. Ehkä pettymys on liian suuri, jotta sitä pystyy käsittelemään. Muistan eräistä kisoista (paikkakunnalla ei ole merkitystä) kun nuori ohjaaja radalla teki useita ohjausvirheitä peräkkäin ja mitä pidemmälle rata meni, sitä huonommaksi rata muuttui... koira vaan ei tiennyt minne mennä ja mitä tehdä. Tämä nuori ohjaaja tuli radalta itkien ja koiralle tiuskien. Toki ymmärrän teini-ikäisen lapsen olevan vielä sen verran nuori, että tunteiden ja pettymysten käsittely on vaikeaa mutta eikö silloin ole läheisten aikuisten tehtävä tsempata nuorta ja toisaalta myös opettaa, ettei sitä omaa ärtymystä saa siihen koiraan purkaa?
Siis näissä Takkujen kisoissa ei näkynyt mitään tämän suuntaista mutta asia tuli mieleen. Itse olen joutunut sanomaan ihmisille ihan suoraan, että meitä on turha vertailla toisiin. Minä teen ja harrastan agilityä agilityn vuoksi. Kisaaminen muita vastaan on ennemmin sitä, että kisaamme ja sitten katsomme mihin se riittää. Kahden viikon takainen nollavoitto oli ihan huikeaa mutta siinäkään en käynyt tuloksia kyttäämässä, että mihin kyseisellä radalla sijoitutaan. Lopputulos oli mitä oli ja jos olisimme olleet kakkosia, olin ollut yhtä tyytyväinen.
Agility on nyt saanut urheilustatuksen mutta missä määrin se muuttaa lajia vai muuttaako? Tuleeko lajiin pariin enemmän ja enemmän ohjaajia, jotka ovat urheilijoita ja mihin ohjaajien kilpailuvietti vie treenaamista ja kisaamista? Agility on ollut siitä hauska laji, että siellä on voinut kohtuullisesti pärjätä ilman varsinaista urheilutaustaa... toki se auttaa ja olenhan itsekin huomannut, että urheilemalla itse saan meistä koirakkona paremmin irti.
No, mikä merkitys tällä jutulla on... ei varmaan mikään. Kunhan sanoja näppäimiltä suollan. Mutta mietittäväksi ja pohdittavaksi. Kuinka paljon on merkitystä sillä tuloksella tai etenemällä kisoissa? Nollatulosta toki jokainen tavoittelee mutta onko sillä sijoituksella loppu viimein niin suurta merkitystä ja jos on niin miksi? Ja mikä merkitys on eri etenemien välisellä vertailulla, erityisesti jos ne ovat eri radoilta? Sillä jokainenhan ymmärtää, että rataprofiili vaikuttaa siihen etenemään, ei se lukema m/s.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti