mitä tehdä kun agility ahdistaa

Tulevana viikonloppuna kisataan agilityn Suomen Mestaruudesta, ensimmäiset sm-kisat joihin en osallistu sen jälkeen kun Topilla nousin kolmosluokkaan juhannuksena 2007 ja 2008 Varkaudessa kirmattiin Levekin joukkueessa. Siitä se silloin alkoi ja vuosi vuodelta ja kesä kesältä aina odotin innokkaana kesän isoja kisoja.

Topi Syysskaboissa 2007, kuvan ottanut Irene Vinha

Muutaman viimeisempänä vuonna en ole enää päässyt samaan nosteeseen oman fiiliksen kanssa, toki siihen vaikuttaa sekin, että Hippi on melkoisen haasteellinen ohjattava ja aina on tullut jotain pikkuvirheitä, jotka ovat torpanneet jatkon.

Limppu Jattilassa vuonna 2011, kuvan ottanut Mikko Marttinen

Topi Agirodussa Ylöjärvellä vuonna 2010, kuvan ottanut Jukka Pätynen

Toinen mikä on viime vuosina alkanut ahdistaa, on tuo jatkuva suorittaminen agilityssä, tiukentuvat vaatimukset ja se, että pitäisi olla huippu-urheilija. Joku kommentoi säännöllisesti agilityyn liittyvillä palstoilla, että tarviiko kaikkien sinne osallistua ja missä muussa lajissa sm-kisoissa on ns. tavallisia harrastajia jne. Yksi vuosi kuuntelin selkäni takana kuinka eräs kanssakisaaja haukkui radalla olevaa kisaajaa täytekoirakoksi vaikka heillä oli ihan oikeus osallistua.

Hippi Sipoossa 2016, kuvan ottanut Jukka Pätynen

Voin sanoa nyt kaikille ihan suoraan, että mitä väliä niillä muilla lajeilla on, nyt puhutaan agilitystä ja unohtakaa ne muut lajit. Ja tämmöinen täytekoirakko -sana on erittäin rumaa ja törkeää ala-arvostamista toista kisaajaa kohtaan. Agilityn sm-kisat ja aikoinaan Agirotu ovat olleet perinteisesti agilityväen kokoontumispaikka. Viime vuosinä on kuitenkin menty huippu-urheilun nimissä enemmän ja enemmän siihen, että on ne "huiput" ja sitten ollaan me tavalliset harrastajat. Kahtiajako on melko ärsyttävää ja itse olen alkanut pohtimaan lajin mielekkyyttä, sillä kyllä me tavalliset harrastajat olemme usein niitä, jotka vuosi vuodesta talkoilemme niissä kisoissa, jotka ensinnäkin mahdollistavat huippujen kisaamisen. Samalla me kisaamme ja tuomme omalta osaltamme kisajärjestäjille eli niille seuroille varoja, joilla maksetaan esteet, hallit, uudet keinonurmet jne. Me harrastajat maksamme sen lisenssimaksun ja meitä on niin paljon, että omalta osaltamme mahdollistamme Agilityliiton toiminnan suurelta osin. Jos mietitään maajoukkuekarsintoja ja sinne osallistumisoikeuden lunastaneita kisaajia, maksimissaan 83 koirakkoa per säkäluokka, niin todellako näillä 249 koirakolla maksettaisiin tämäkin laji? Erityisen huolestunut olen ilmoille heitetystä ajatuksesta tai tulevasta trendistä, että kehittyminen lajissa vaatii enemmän panostusta yksityisiin koulutuksiin. Missä kohtaa tulee kustannukset vastaan ja koska ihmiset uskaltavat sanoa ei, tämä on jo liian kallista!

Topi ja sen viimeiset sm:t vuonna 2013 Kirkkonummella, kuvan ottanut Jukka Pätynen 

Jatkuva kinaaminen, vääntäminen ja suorittaminen on omalta osaltani aiheuttanut sen, etten ole kisannut. Viimeksi pääsäisenä, toki sen jälkeen on ollut jos jonkinlaista vaivaa emmekä ole päässeet kisaamaan mutta kisaamattomuus on aiheuttanut sen, että olen ehtinyt tehdä paljon kaikkea muuta. Toki tähän agilityn aiheuttamaan ahdistukseen on sekin syynä, että kulunut kevät on ollut erityisen rankka työrintamalla ja matkapäiviä on kertynyt paljon.

Mutta kaipa tämä tästä. Tämä ahdistus.

Aika näyttää.