agility Vantaa 7.3

Muistelen, että viime maaliskuussa käytiin Ojangossa. Juoksutin koiria Ojangon ulkoilumaastoissa ja kevät oli ihmeellisen pitkällä... kuin myös tänäkin vuonna ja vielä askeleen edempänä kuin vuosi takaperin :o)

Olin ilmoittanut Hipin kaikille kolmelle radalle, ensimmäisen agilityradan tuomaroi Suomalainen, hyppärillä ja toisella agilityradalla Savioja. Aamu alkoi kotona mehevällä kurkkukivulla mutta lähdin silti kisaamaan, näin jälkiviisaana olisi ehkä ollut paras jäädä kotiin mutta mikä on tehty, on tehty.

Minit olivat keskellä päivää, joten aamulenkin jälkeen otin koko köörin autoon ja kurvasin Ojankoon. Suomalaisen radalla ei ollut puomia (mikä onni!) ja muutenkin rata oli varsin jouheva. Hieman huonosta keinusta huolimatta tehtiin nolla, tosin maalissa olo ei ollut paras mahdollinen ja loppua kohden rata oli räpellystä.

Hyppäri oli Saviojan käsialaa mutta todella helppo ja sellainen "juokse lujaa" -rata. Ensin Hippi yritti varastaa lähdössä ja sitten tuli muutama kaarros hieman liian pitkälle mutta taistelin loppuun asti vaikka olo oli jo surkea ja hengittäminen sattui rintalastan alle. Nolla, joten ensi kesän arvokisoja ajatellen olisi nyt se tupla plakkarissa. Hyppäri oli kyllä surkea ja se johtui vain ja ainoastaan siitä, että orastava kuume oli nousemassa. Mutta mielipahaa lievittää se, että silti saatiin taisteltua se tuplanolla. Molemmilla radoilla Hipin etenemä oli yli 4m/s ja aksaradalla lähes 5m/s.

Toisella agilityradalla Hippi huomasi, että ei ole ohjaaja ihan kuosissaan ja se varasti, kiepsautin sen ohitetulle kakkosesteelle ja se singahti takana olevaan putkeen. Hylky. Yritin vielä jatkaa mutta rytmitys totaalisen kadoksissa ja päätin jättää leikin kesken. Ja hyvä niin, illalla kuume huiteli jo yli 38 asteen ja sen kourissa menikin sitten koko alkuviikko... onneksi on ystäviä, jotka tulevat hädässä apuun ja tyypit silti pääsivät lenkille joka päivä. Lisäksi Hippi kävi keskiviikkona polskimassa Tampereen Koirauinnissa ja se oli niin täpinöissään, etten meinannut saada sitä altaasta pois ollenkaan. Se nimittäin aina vaan sujahti sinne uudestaan ja uudestaan ja lopulta mun oli vaan pakko napata sitä pelastusliivien lenkistä kiinni ja nostaa altaasta pois.

Vaikka olo alkaa olla suht ok, oli pakko perua ensi viikonlopun kisat. Dääm. Meiltä puuttuu vielä muutama aginolla mutta onneksi tässä on vielä aikaa. Viime kuukausina olen huomannut omalta osaltani tietynlaista väsymystä näiden viikonloppurientojen suhteen... reissutyö asettaa omat haasteet, viikonloppuna olisi kiva joskus vaan olla. Remonttikin on vielä kesken, mulla ei edelleenkään ole allasta ja hanaa vessassa. Tuulikaappi on maalaamatta ja osa jalkalistoista on vain huonekalujen voimalla paikoillaan, olohuoneessa vielä tapetit vaihtamatta ja monta muuta isompaa ja pienempää juttua. Takapihasta puhumattakaan...

Mutta kyllä tämän kaiken vielä ehtii kun ei ota liikaa stressiä ja paineita. Yhden asian olen oppinut tässä vuosien varrella. maailma ei romahda jos niitä nollia ei saa kasaan koska pääasia kuitenkin on se yhdessä tekemisen ilo ja Hipin kanssa tosiaan on ilo harrastaa.

Vanha kuva mutta kuvastaa Hipin olemusta ihan 100%.
Kuva Lea Nissinen.