agility SM-2013 Kirkkonummella...

Tässä menneen viikonlopun jälkimainingeissa olen miettinyt ja pohtinut Topin kanssa kisaamista ja treenaamista. Ennen SM-kisoja tein vakaan päätöksen lopettaa sen kanssa tavoitteellisen treenaamisen ja kisaamisen, toisaalta koira on erinomaisessa kunnossa eli jatkamiselle ei ole mitään estettä. Toisaalta taas joulukuussa kolahtaa mittariin täyskymppi, joten se päivä tulee eteen kun sen kanssa on lopetettava. Onko se nyt vai huomenna vai vuoden päästä, sitä olen tässä miettinyt...

Viikonloppuna kuitenkin pingottiin Kirkkonummella agilityn SM-kisat ja meille nämä olivat vuorossaan kuudennet… ensimmäisen kerran ollaan otettu osaa Varkaudessa vuonna 2008 kun Topi oli mukana LeVekin joukkueessa, yksilötuloksia meillä ei silloin vielä ollut. Varkaudessa tehtiin kontaktivirhe sekä puomilla että keinulla. Vuonna 2009 kisattiin Torniossa ja silloin Topi oli sekä joukkueessa että osallistui yksilökisaan. Joukkuekisassa hylkäännyttiin mutta yksilöhyppäriltä päästiin finaaliin yliajalla, josta sitten parit kontaktivihreet. 2010 Tikkurilassa Topi kisasi yksilöissä kun taas itse pingoin joukkueradan Limpun kanssa. Yksilöhyppärillä matka kosahti alkuun suoran putken jälkeiseen takakiertoon. Vuonna 2011 osallistuimme Nastolassa joukkueradalle kun yksilötuloksia emme saaneet kasaan varsin epämiellyttävän LeVeK –oikeudenkäynnin vuoksi. Nastolassa pingoimme upean nollaradan ja joukkue sai tuloksen koska kukaan ei hyllyttänyt. Viime vuonna otimme osaa Tikkakoskella sekä joukkueradalle että yksilöihin, joukkuerata hyllytettiin ja yksilöhyppärillä tehtiin nolla mutta yliaika -sellainen eikä siis asiaa finaaliin ja tänä vuonna olimme PIRKU ry:n joukkueessa ja yksilöissä edustimme lisenssiseuraamme  LeVeKiä.

Olen yleensä ottanut osaa jo perjantain iltakisaan mutta tänä vuonna en työkiireiden vuoksi päässyt lähtemään kisapaikalle sellaiseen aikaan, että iltakisaan olisi ollut mahdollista ottaa osaa, joten lauantaina aamulla kimput ja kampsut autossa kurvailimme Kirkkonummelle valmiina ottamaan osaa joukkuekisaan. Topi lähti kolmannessa ryhmässä, joten mikään kiire meillä ei ollut. Kelitkin suosivat ja telttapaikka löytyi kun tällä kertaa gööttiexpress majoittautui shelttijengin teltassa. Kiitos Kaisa!

Joukkuerata oli Allan Mattsonin käsialaa ja aika piperrystä, meille siis rataprofiililtaan sopiva sillä Topihan kulkee aikalailla siinä jalkojen mukana. Itse jännitin puomin jälkeistä elämää, sillä puolenvaihto oli vähän niin kuin must ja se, että ehtisinkö koiran edelle valssaamaan oli enemmän kuin epävarmaa. Meidän joukkueen lähtönumero oli 54./ 62. eli oman ryhmän loppupäässä siis. Rataan tutustumisen jälkeen hain koiran ja aloin ensin lämmitellä sitä ja sitten virittää sopivaan vireeseen, olen nyt viime vuodet hetsannut Topin pallolla kunnon raivoon ja se tuntuu toimivan. Nuorempana sillä tahtoi vire nousta sen verran korkealle, että se vaan räksytti eikä keskittynyt… liekö vuodet tehneet tehtävänsä ja kaipa itse ohjaajakin on jotain oppinut, sillä nykyään Topin voi hetsata pallolla ja silti se kuuntelee ja seuraa ohjausta.

Minien joukkuerata. Kuva Jukka Pätynen.

Joukkueradalla sain todella hyvän fiiliksen jo heti alusta ja teimmekin hienon nollan ihanneajan puitteissa. Ennakkoon pelkäämällä puomilla ehdin koiran eteen valssiin ja sitä kautta puomin alastulon kontaktivirheeltä vältyttiin. Muilla kontakteilla meillä ei ole ollut yhtä pahaa ongelmaa ja keinukin sujui hyvin. Loppusuoralla pääsin vedättämään Topia oikein kunnolla ja vaikka oma kunto ei ole sieltä parhaimmasta päästä niin adrenaliinin voimalla tämäkin ruho juoksee kohtuullisen kovaa… Oli aivan mahtava fiilis vaikka kaksi aikaisempaa joukkueen jäsentä olivat hylkääntyneet eikä meille siten ollut tulosta tulossa.

Minien ja medien joukkuefinaalien jälkeen laitettiin leiri kasaan ja suunnattiin Kaisan kanssa hotellille, ensin koirille ruokaa ja niiden sulatellessa sapuskoja käytiin itse hotellin ravintolassa syömässä jonka jälkeen sitten koirat iltalenkille ja suihkun kautta nukkumaan. Enpä muista milloin viimeksi on yhtä helposti tullut uni silmään kuin lauantain ja sunnuntain välisenä yönä… Ja by the way, meillä oli samassa hotellihuoneessa viisi urosta kahdesta eri taloudesta ja me kaikki nukuttiin läpi yön erinomaisesti. Jopa Hippi ja Ossi, the teinijengi, jotka alkuillalla pistivät ranttaliksi vanhempien koirien yrittäessä toimia poliiseina.

Ossi, Kalle, Hippi, Topi ja Limppu. Kuva Kaisa Porri.

Sunnuntaina oli sitten vuorossa yksilökisat ja meille oli arpaonni suonut lähtönumeron 239 eli minien viimeisenä lähdettiin karsintaradalle, joka oli Tuomo Pajarin käsialaa. Aamulenkin jälkeen käytiin vetämässä napa täyteen hotelliaamiaista koska oma rataan tutustuminen oli vasta puolen päivän hujakoilla, joten energiaa tarvittiin ja silti ruoka ehti hyvin laskea, että täydellä vatsalla en suinkaan startannut.

Minien yksilöhyppäri sunnuntaina.
Kuva Jukka Pätynen.

Siinä aamupäivän aikana seurasin muiden menoa ja mietin omaa suoritustani ja voin kertoa, että fiilikset olivat aika haikeat. Ihanneaika oli aika löysä mutta silti mietin, että meillä ei ole mitään asiaa finaaliin. Tutustumisen jälkeen lähdin kävelemään kohti telttaa ja vaihtamaan vaatteita sekä kenkiä, tulivat vedet silmiin ja kun Topia otin häkistä lämmittelyyn, aivan kuin se olisi tiennyt, että tässä on tänään jotain erilaista.

Ennen rataa, kuva Jukka Pätynen/ Koirakuvat

Ennen rataa meitä edeltävä joukkuekisakumppani vielä nosti meille peukun pystyyn ja lähtökarsinassa nieleskelin kyyneleitä. Se tunnelataus oli sanoin kuvaamatonta ja kun jätin Topin lähtöön, en nähnyt enkä kuullut enää ketään muuta paitsi Topin, tuomarin ja pillin vihellyksen.

Joku ihme aivopieru tuli keskellä rataa keppien jälkeiseen elämään kun pituuden jälkeen heitin Topin takakierrolle ja sain sen esteen nro 9 ohi ja vaikka sain nopeasti korjattua, tuli meille vitonen ja myös loppu viimein hieman yliaikaa mutta silti se oli hyvä rata. Topi teki juuri kuin sitä ohjasin ja tsempillä vedin sen loppuun asti. Kaisa oli kuulemma huutanut jossain vaiheessa, että ”loppuun asti”, jota en tietenkään siinä mielentilassa kuullut, kuulin vain sen kohahduksen yleisössä kun Topi tuli sen esteen ohi.

Topin loikka kohti maalihyppyä. Kuva Jukka Pätynen/ Koirakuvat

Maalissa pääsi kunnon itku mutta hyvä sellainen. Aivan mahtavat kisat vaikkei me finaaliin päästykään. Hieman se kieltämättä harmittaa mutta toisaalta, Topi on tässä vuosien varrella tehnyt hienon agilityuran ja nyt on aika jättää arvokisa-areenat nuoremmille polville. Ja sillä lauantain nollaradalla on hieno herkutella vielä jälkikäteen. Topi jää nyt kesätauolle ja palailee agilityn pariin sitten syksyllä omatoimisten treenien kera, meitä tuskin tapaa enää kovinkaan usein kisakentillä kilpailijoina mutta saattaa olla, että jonkun kisan käymme syksyllä pomppaamassa jotta ohjaajalla pysyy tuntuma kolmosluokan ratoihin tai sitten ei... sekavin tuntein tätä asiaa nyt käsittelen koska viime sunnuntaina olin päätökseni tehnyt, että tässä se sitten oli. Vaikeaa... tarkoituksella en halua vanhaa koiraa rasittaa mutta kun sitä ei koskaan ole tarvinnut agilityssä maanitella, ei edelleenkään, eikä se roiski rimoja ja vieläkin se nappaa hampailla jos olen sen edessä, hidastelen tai tungen kättä sen eteen puomilla.

Voi huoh tätä elämää.