Perjantai-iltana kokoonnuttiin Kangasalan puolella ja käytiin tekemässä porukalla jäljet. Meitä oli viisi plus kouluttaja ja koska mulla ja yhdellä toisella oli aikaisempaa kokemusta jäljen teosta, saatiin me pareiksi kokemattomat jäljentekijät. Tällä kertaa tehtiin helpot ja lyhyet, n. 50 m mittaiset jäljet. Tässähän oli tarkoitus kokeilla kuinka koira suhtautuu vereen. Muistan viime syksyn gööttipäivästä, että osa koirista hieman pelkäsi veren hajua.
Meidän parin kaksi jälkeä tehtiin siten, että ensimmäisen jäljen vedin minä, toinen kulki edellä ja merkkasi jäljen sitomalla kuitunauhaa löysästi puiden oksiin. Aloituspaikalla kasteltiin sieni ja loroteltiin hieman verta ja sitten menoksi. Jälki meni tasaisessa maastossa kaarevasti ja lopetuspaikkaan tehtiin myös verellä merkkaus. Toiselle jäljelle vaihdettiin osia, minä kuljin edessä ja merkkasin, pari tuli sienen kanssa perässä.
Siinä vielä perjantaina illalla käytiin keskustellen läpi monia yksityiskohtia, kuten jäljen tekeminen kokeissa ja yleisesti mejä -kokeiden järjestäminen. Orivedellä oli aloitettu siten, että muutamana vuonna oli alkuun järjestetty epävirallinen mejä -koe ja vasta sitten viralliset. Hommaa on aika paljon, mejä ei kuulu jokamiehen oikeuksien piiriin, joten veren vetäminen toisen maille tarkoittaa luvan hankkimista. Erityisesti jos jälkeä meinaa tehdä alueelle, missä metsästetään, on aina fiksua olla suututtamatta maanomistajaa. Veri maastossa säilyy pitkään, samoja maastoja ei voi käyttää viiteen viikkoon jos kokeita järjestetään.
Lauantaiaamu alkoi jälkien ajamisella ja koska omalle jäljelle ei menty oman koiran kanssa, piti hetken aikaa miettiä kuka tekee ja mitä. Lisäksi jäljentekijä toimi ns. oppaana, tosin kun jälkeä ei oltu piilomerkattu, ei opasta välttämättä tarvittu.
Limppu sai ehkä maaston vaikeimman jäljen koska se oli tehnyt jälkeä aikaisemminkin ja ohessa kouluttajan havainnot Limpusta:
Limppu vanha tekijä tiesi mistä on kysymys kun alkumakaus osoitettiin. Limppu tutki makauksen hyvin ja lähti jäljelle reippaasti ja itsenäisesti. Veriuran poikki kulkevat polut tuottivat Limpulle päänvaivaa, mutta kokenut jäljestäjä selviytyi niistäkin itsenäisesti. Jäljestäminen oli reipastahtista ja Limppu käytti pääsääntöisesti maavainua. Loppuosuus mentiin ilmavainulla suoraan kaadolle, joka kiinnosti. Jatko: Limppu osaa jäljestää ja sille suosittelisinkin tekemään eri ikäisiä ja mittaisia jälkiä. Pituutta jäljellä saa olla, mutta mielestäni kulmien ja makausten lisääminen jäljelle voisi väsyttää reipasta veteraania erilailla. Suoria osuuksia Limppu osaa mennä, mutta verettömienkin osuuksien kokeillulla saisi aivonystyröille uudenlaista harjoitusta.
Oli mahtavaa huomata, että se hoksasi heti mistä oli kyse. Lisäksi Limppu oli sitä mieltä, että palkka on hänen ja tarrasi peuran sorkkaan kuin sika limppuun (hah.)
Hippi meni viimeisenä ja alku oli jälleen yhtä sähellystä. Loppu viimein homma luisti ja loppujäljen se todellakin jäljesti eikä vain seilannut siellä täällä:
Hippi löysi alkumakauksen ja merkkasin sen huolellisesti.
Itse jäljestykseen ei meinannut keskittyminen riittää, kunnes Hippi hoksasi
nenän käytön, kun ohjaaja sitkeästi hillitsi itsensä eleettömäksi seuraajaksi.
Hippi eteni jäljen päällä aaltoillen pääasiassa maavainua käyttäen. Hieman
häiriötä aiheutti ohjaajan perässä kulkenut seurue. Ohjaajan oma rauhallisuus
tukee Hipin keskittymistä. Kaadolle tultiin suoraviivaisesti jälkeä myöten,
ja se kiinnosti. Jatko: Hipille mielestäni kannattaa tehdä hieman pidempiä
jälkiä. Hipillekin voisi makausten lisääminen matkalle ja vähitellen jäljen
kaartaminen aina kulmaksi saakka lisätä ongelmaratkaisukykyä ja
keskittymistäkin. Siten myös energiaa saisi tuhlattua?
Oli aidosti tosi kivaa ja koirista näki, että niilläkin oli oikein mukavaa kun pääsi käyttämään aivonystyröitä. Tosin illalla oltiin taas virtaa täynnä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti